Matkamies

Alkuviikosta olimme yön yli reissulla pääkaupunkiseudeulla. Taavi matkustaa autossa mielellään ja nätisti, siellä se pötköttelee omassa boksissaan. Tälläkin reissulla Tapsa yllätti minut useaan otteeseen positiivisesti. Edellisen koiran vanhemmiten melko vaikeaksikin muodostunut arkuus ja pelko kaikenlaisia asioita kohtaan on juurtunut minuun yllättävän syvään . Siitä on pitänyt ihan tietoisesti opetella Taavin myötä pois, eikä se ole ollut ihan helppoa. Sen lisäksi että Taavi on reipas ja rohkea, se myös käyttäytyy mallikelpoisesti, ainakin ikäisekseen.

Parkkihallit, hissit, Manskun ihmisvilinä ja ostoskeskuksen hälinä eivät Taavia hetkauttaneet. Siellä se paineli kuin vanha tekijä <3 Ihana huomata, että koira, joka asuu paikassa, jossa ei juuri muita koskaan näy, on noin reipas ja välitön. Iltalenkilläkin se yritti mennä Securitaksen autoon, kun siinä oli niin houkuttelevasti ovi auki ja joku setä istui siellä kyydissä =)

Majoituimme kaverini luona lähes valkoisessa kerrostaloasunnossa. Tässä kaksi ennakkopelkoani;  hieno valkoisen siisti sisustus ja naapureista/rappukäytävästä/pihalta/läheiseltä rautatieltä... kantautuvat äänet. Taas ihan turha pelko, Lärppä oli niin kiltti, ettei mitään rajaa. Vieraskoreutta kenties, mutta kyllä olin ylpeä pienestä miehestäni <3 Yön aikana kaksi yksittäistä haukahdusta, ei tietoakaan kauhuskenaarioideni koko yön jatkuvasta ulvontakonsertista. Eikä hieno sisustuskaan muuttunut vierailumme aikana. Taavi on vaan niin ihana, että se sulattaa kaikkien sydämet. Ja jottei mene liian imeläksi, niin kerrottakoon että Taavi teki tässä taannoin vieranhuoneemme sänkyyn reiän. Sängyn päiväpeitto ja petari olivat pesussa kissan pissattua sänkyyn ja Taavilla oli tylsä hetki. Mitäpä sitä pyrri muuta keksi, kuin repiä kivan pehmeää sängyn pintaa palasiksi. Ehkä siinä vähän haisi kissanpissa tai sitten ei, mutta komea 20 cm halkasijaltaan oleva reikä sänkyyn oli kuitenkin ilmestynyt ja koiranpoikanen oli ihan innoissaan...

Tällä viikolla on pari kertaa yritetty vähän omineen tottistella, mutta melko laihoin tuloksin. Ekalla kerralla kun menin kentälle, niin siellä oli kolme pelottavaa dopperia ja me jatkoimme suosiolla matkaamme. En jaksanut pakkasessa jäädä odottamaan vuoroani, kun oltiin tultu kävellen paikalle. Eilen pääsin kentälle asti, mutta huomasin, ettei sitä olekaan aurattu ja vähän se hankaloitti mun menoa. Sitten on omassa pihassa vähän jotain pientä harjoiteltu. Taavi on kyllä ihan intoa piukassa aina kun tehdään edes vähän jotain.

Vaikka viime aikojen tekeminen on ollut vähän vasurilla hoidettua suunnittelematonta fiilispohjalta menoa, on huikeita onnistumisenkin tunteita tullut muutaman kerran. Kokeilin eilen noutoa ekaa kertaa ulkona ja suoritus oli lähes täydellinen! (Tai enhän mä edes tiedä miten se ihan täydellisesti tehdään, mutta mun mielestä täydellinen.) Sisällä ollaan aikaisemmin tehty harjoituksia pienissä palasissa. Eilen Taavi istui perusasennossa, heitin kapulan ja pyysin noutamaan. Käskysanaa Tahvis ei vielä osaa, mutta se hiippaili kuitenkin kapulan luo, noukki sen suuhunsa ja tuli mun eteen istumaan ja jopa piti kapulaa suussaan, eikä jäystänyt sitä hillittömästi ja sitten pudottanut maahan. JEE!! Miten pienestä voi ihmislapsi olla iloinen!

Mun pitäisi kehittää treenien suunnitelmallisuutta, mutta se vaan tuntuu niin kamalan vaikealta. Odotan todella paljon ohjattujen treenien alkamista, kun itse en oikein tiedä mitä tekisin ja miten tekisin...