Onnea ei voi omistaa, mutta surulle voi laittaa suitset

Vuoden ensimmäisen tekstin piti olla aivan toisenlainen, mutta elämä ei mene niin kuin itse suunnittelee ja sen tahtoisi menevän. Viimeinen reilu puoli vuotta on ollut raskasta aikaa ja vaikka suurimman osan ajasta pojilla meni näennäisesti hyvin, oli ilmassa koko ajan kireyttä ja tappeluita tuli välillä tiuhemmin ja välillä harvemmin. Sisällä yhteiselo oli hankalampaa, mutta ulkona ongelmia ei ollut ja aina riidan tullen olikin helppo laittaa koirat pihalle ja saada tilanne rauhoittumaan. Tai niin ainakin uskottelin itselleni. Loppuvuodesta tappeluita rupesi olemaan enemmän ja ne kävivät rajummiksi. Joulun jälkeen sitten tuli tappelu ulkonakin ja se ei ollut enää mikään pieni riita. En edes yksin saanut koiria irti toisistaan, vaikka kuinka yritin. Onneksi Muru oli kotona ja kuuli mun huudon. Tämän tappelun jälkeen en saanut koiria enää tulemaan yhtään toimeen toistensa kanssa ja sisällä ne oli pidettävä kokonaan erossa toisistaan, eikä ulkonakaan homma enää sujunut. Eristäminen sisällä stressasi molempia aivan kamalasta, Kosti pelkäsi Taavia kun kuuli sen liikkuvan toisessa huoneessa ja Taavi oli aivan hädissään siitä, miksi se on eristettynä meistä vaikka ollaan kotona.

Syy taippeluille olin minä. Kun en ollut kotona, ei pojilla ollut mitään ongelmia, mutta mun tullessa kotiin ilmapiiri kiristyi. Taavi on hyvin mustasukkainen minusta ja vaikka haimme apua koirankouluttajilta ja yritimme kaikki meille neuvotut keinot, en saanut luotua sellaista ilmapiiriä, jossa Taavi ei olisi kokenut Kostia uhaksi. Aina viimeiseen asti Kosti yritti välttää riitatilanteita ja kertoa Taaville, ettei tarvi hermostua. Mutta Taavi ei ole se taitavin koirankielen tulkitsija, liekö tähänkin edelleen vaikutta ne pentuajan päällekäynnit ja niistä opittu toimintamalli, jossa hyökkäys on paras puolustus. Ja kun Taavi kävi päälle, ei Kostikaan antanut piiruakaan periksi. Aina näin, että nyt tulee tappelu, mutta kun tilanne on päällä alle sekunnissa, niin ei siinä ehdi tehdä mitään. Tunnen itseni todella surkeaksi ja epäonnostuneeksi, vaikka tiedänkin ettei tässä tilanteessa välttämättä olisi ollut mitään muutakaan enää tehtävissä. Yritettiin kyllä kaikkemme, mutta kaikki eivät vaan siedä toisiaan, eikä niitä saa sietämään toisiaan vaikka kuinka kovasti tahtoisi ja yrittäisi.

Jatkuvassa stressissä eläminen ei ole kenellekään hyväksi ja kun missään välissä ei pysty rentoutumaan, on kehä valmis. Koiralla stressihormonit säilyvät veressä jopa kahdeksan päivää ja pitkään jatkuva stressi voi sairastuttaa. Pitkin syksyä mietin, että joku ratkaisu tilanteeseen on saatava, mutta en kuitenkaan halunnut antaa periksi. Lopulta pojat päättivät mun puolesta, että enää ei voi päätöstä venyttää, mikäli haluaa kaikkien voivan hyvin. Ajatus Kostista luopumisesta oli kuitenkin todella vaikea ja uuden kodin etsiminen tuntui jotenkin oman epäonnistumisen alleviivaamiselta. Ensin ajattelin viedä sen lopetettavaksi. Ajatus koiran kiertoon laittamisesta oli kamala. Ajatus siitä, että minä hylkäisin rakkaan lemmikkini oli kamala. Ajatus siitä, että se olisi jonkun toisen koira ja joku toinen olisi sen kanssa onnellinen ja joku toinen eläisi sen kanssa hyvää elämää, onnistuisi sen kanssa, oli ihan mahdoton. En kestänyt ajatusta, että törmäisin Kostiin vielä joskus saati, että mun pitäisi seurata Kostin elämää sivusta. Mutta eihän noin nuorta, upeaa, ihanaa, kilttiä ja herttaista otusta voisi tappaakaan. Ei auttanut kuin niellä oma ylpeys, kohdata pettymys ja toivoa hyvän uuden kodin löytymistä.

Jostain ihmeestä ilmestyi ihana ihminen, joka etsi aikuista uroskoiraa oman narttunsa kaveriksi. Tilanne tuntuu aivan liian hyvältä ollakseen totta, sillä hänellä on ollut pyrri, joten rotu ja sen oikut ovat tuttuja, hänen tapansa kohdella ja kouluttaa koiria on positiivinen, hän osaa lukea ja tukea koiraa hienosti ja on valmis panostamaan Kostin kotiutumiseen, eikä säikähdä vaikka kaikki ei heti menisikään ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Kosti on nyt ollut pari viikkoa kokeilussa ja alku näyttää ihan lupaavalta. En toivo mitään niin paljoa, kuin että hän haluaisi pitää Kostin ja Kosti kotiutuisi uuteen paikkaan hyvin. Mutta tavoilleni uskollisena pelkään pahinta ja maalailen piruja seinille. Toivottavasti olen väärässä! On ollut lohduttavaa seurata, miten Kosti on saanut leikkikaverin jota sen ei tarvi pelätä, miten se on pikku hiljaa rentoutunut uudessa paikassa ja miten se pikku hiljaa oppii luottamaan uuteen ihmiseen. Edessä on vielä paljon uutta opeteltavaa Kostille, eikä kaikki varmasti tule olemaan helppoa. Maalaispojasta pitäisi tulla kaupunkilaisjannu.

Taavi on myös rentoutunut valtavasti Kostin lähdettyä ja sen olemus on muuttunut samanaikaisesti sekä leikkisämmäksi että rauhallisemmaksi, ilo elämään on palannut. Näin jälkikäteen sitä itsekin vasta tajuaa, kuinka huonosti koirilla oikeasti asiat olivatkaan. Mutta kun muutos tapahtuu vähitellen, on sitä niin vaikea itse huomata. Ja kun on niin valtava halu onnistua, kieltää itseään näkemästä negatiivisia asioita. Olen syyttänyt itseäni ja itkenyt silmät päästäni, mutta samaan aikaan tuntuu helpottavalta ja lohduttavalta nähdä molempien koirien voivan nyt paremmin. Päätös oli varmasti oikea ja ainut mahdollinen. Eikä tunnu ollenkaan pahalta seurata Kostin uutta elämää sivusta ❤.

Uusi vuosi alkoi raskaissa tunnelmissa ja monet itkut tulen vielä itkemään. Aika parantaa haavoja, mutta tuskin koskaan ikävä kokonaan lakkaa. Onneksi saan kuulla Kostista lähes päivittäin. Mun pieni sydäntenvalloittajani jatkaa parempaa elämää muualla ja mä yritän opetella olemaan syyttämättä itseäni tästä kaikesta. Taavin kanssa palataan pikku hiljaa normaaliin arkeen.