Juttu on julkaistu rotuyhdistyksen lehdässä, mutta halusin jakaa sen tännekin.
Kun rakas lemmikki ikääntyy, tulee aika luopua erilaisista asioita. Meidän kohdalla ensimmäinen iso luopuminen tapahtui, kun tuli aika luopua rakkaasta harrastuksesta. Pääharrastuksenamme ja elämäntapanamme on ollut pelastuskoiratoiminta kymmenen vuoden ajan ja nyt on tullut aika luopua siitä. Taavi (Tottakai Uskomato Olen) täytti keväällä 11 vuotta ja heinäkuussa sen luvat menivät vanhaksi ja eläkepäivät alkoivat. Vaikka Taavi on vielä (kop kop) todella hyvässä kunnossa, niin on oltava ohjaajana realistinen ja osattava luopua tästä meille niin rakkaasta harrastuksesta mieluummin hieman liian aikaisin kuin liian myöhään. Olemme olleet onnekkaita Taavin terveyden suhteen ja sen työura pelastuskoirana on ollut hieno.
Meillä on takana pitkä harrastusura Taavin kanssa ja saan olla ylpeä meistä molemmista! Taavi tuli meille kesällä 2013 lenkkikaveriksi ja sohvanlämmittäjäksi, mutta hyvin pian kävi selväksi, että koira kaipaa jotain puuhastelua. Ajauduimme vähän vahingossa pelastuskoiratoiminnan pariin ja laji vei mennessään. Vuosien varrella kehityimme ja meistä tuli loistava pelastuskoirakko. Vaikka viimeiset vuodet ovat olleet hyvinkin menestyksekkäitä, on matkan varrelle mahtunut myös niitä vähemmän onnistuneita juttuja, turhautumista, epätoivoakin, ja pariin kertaan olen ollut jo heittämässä hanskoja tiskiin ja pyyhettä kehään. Koiran palo tekemiseen ja loistava treeniporukka on kuitenkin aina saanut jatkamaan ja lopulta meistä tuli rodun kautta aikojen ensimmäinen viranomaistarkastettu pelastuskoirakko poliisin avuksi kadonneiden etsintään sekä kaiken huipuksi Taavi valioitui yli 10 vuotiaana Suomen ensimmäisenä pyreneesinä käyttövalioksi, huikeeta!
Metsässä viihtymisen lisäksi yritettiin aikoinaan myös vähän tokouraa ja rally-tokoilua. Toko ei ollut meidän juttu ollenkaan, mutta rallyssa saavutimme RTK3 koulutustunnuksen sekä starttasimme useamman kerran mestariluokassakin, vaikka koronan myötä meidän rallyintoilu lässähti. Tottelemisjutut ovat olleet kuitenkin hyvä tuki pelastuskoiran maastolajeille. Tokojutuissa koiran hallinta kehittyy kuin itsestään ja koiran kanssa saa luotua erilaisen, hyvän ja pitkälle kantavan suhteen verrattuna pelastusmaastolajeihin, joissa koiralta vaaditaan enemmän itsenäistä toimintaa, ongelmanratkaisukykyä ja toisinaan jopa ohjaajaa haastavaa toimintaa.
Koiraharrastuksen myötä olen joutunut tai päässyt kokemaan valtavia tunteita. Toisinaan olisin kyllä pärjännyt vähemmälläkin, mutta meidän ura on ainakin ollut sen verran vaiherikas, että tunneskaala on käyty isosti läpi laidasta laitaan. Pelastuskoirauran loppumisen aiheuttama tunnemyllerrys pääsi kuitenkin yllättämään. Kun on elänyt ja hengittänyt jotain asiaa vuosikausia, sen loppuminen aiheutti yllättävän paljon tunteita, vaikka tämä päivä oli jo pitkään etukäteen tiedossa. Haikeus ja suru yhden elämänvaiheen päättymisestä, ilo hyvistä muistoista, jonkinlainen helpotuskin vastuullisen tehtävän loppumisesta ja sitten tietenkin myös huoli tulevasta, että kuinka kauan rakas pappakoira vielä jaksaa olla iloinen ja hyvinvoiva vanhus.
Jatkamme edelleen Taavin rakastaman harrastuksen parissa hömpötellen, mutta tavoitteellisesta tosissaan tekemisestä luopuminen on vaikuttanut motivaatiooni yllättävänkin paljon. Jopa niin paljon, että tällä hetkellä tuntuu, ettei minulla ole haluja jatkaa tavoitteellista harrastusta tämän lajin parissa nuoremman koirani Sinnin kanssa. Taavin eläköityessä tuli vahva tarve pitää taukoa koko hommasta. Katsotaan kauanko tämä tunne kestää…
Eläkeläis-Taavi nauttii nykyään pienistä mielenvirkistystreeneistä metsässä, käy silloin tällöin Sinnin mukana toko- ja rallytreeneissä, jumppailee kotona ja nuuskii paljon pitkillä lenkeillä.
Toivon meille vielä pitkää yhteistä matkaa ennen sitä seuraavaa isompaa ja lopullisempaa luopumista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti