Extempore reissu pohjoiseen - tuhottomasti kuvia

Juhannussunnuntaina ennen sianpierua starttasi karavaani kohti pohjoista. Koronan jälkeen rajan auettua viikko sitten Norjaan päätimme lähteä ekstemporee lomareissulle. Muru kalaan Tenolle ja minä Taavin kanssa riesaksi mukaan. Ensimmäinen päivä meni aika pitkälti autossa ja illalla leiriydyimme Peurasuvantoon hieman Sodankylän pohjoispuolelle. 

En ole koskaan aiemmin nähnyt yötöntö yötä. Oli se vaan hienoa, kun kymmenen aikaan illalla aurinko paistoi vielä korkealta ja lämmintä oli +24! Hyttysiäkin tosin oli, mutta reissuun hankittu karkotin toimi ainakin niitä vähentävästi.

Peurasuvannon ilta-aurinko

Maanantaina ajettiin loppupätkä Utsjoen kautta Storfossenille, jonne Muru jäi kalaan vietyään mut ja Taavin ensin vaellusreitin alkuun noin 70 km päähän leirialueesta. Kello oli jo viisi, kun pääsimme matkaan. Kävelimme vain parisen tuntia ja sitten leiriydyimme upeaan maisemaan.

Rauhallinen yöpaikka mahtavassa maisemassa

Hieman huonosti nukutun yön jälkeen nousimme aamulla kuuden aikaan ylös ja lähdimme käymään niemen kärjessä ilman rinkkaa. Tämä osoittautui hyväksi vaihtoehdoksi, silla paikoin maasto olisi ollut rinkan kanssa kulkiessa hieman hankala. Aamulenkille kertyi matkaa noin yhdeksän kilometriä. Aamupalan jälkeen leiri kasaan ja matkaan. Halki upeiden maisemien ja loputtomalta tuntuvien nousujen kävelimme noin 26 km päivän aikana. Ihan niin pitkää päivämatkaa ei ollut suunnitelmissa, mutta hyvää yöpaikkaa ei löytynyt ja jaksoimme hyvin kävellä, niin mikäs siinä.

Lunta!

Välipalatauko

Huipulla

Yöksi jäimme meren rantaan ja nukuin todella hyvin koko yön. Aamulla lähdimme kohti vierivien kivien rantaa, jonne matkaa oli kolmisen kilometriä. Hieno paikka! 

Lämpimästä auringonpaisreesta oli mukava nauttia.

Teltanpystytysapulainen

Hieno paikka tämäkin vuonon rannalla

Aallokossa ja nousu- ja laskuvedessä nää kivet pyörii veden mukana.

Takaisintulomatkalla olisi reitiltä pitänyt erkaantua polku kohti seuraavaa etappiamme, mutta en sitä kuitenkaan löytänyt. Palatessamme sattui pieni haaveri, kun nousimme jyrkkää liuskekivirinnettä ylös. Kivet olivat irtonaisia ja lähtivät jalan ja tassun alta liikkeelle ja kerran Taavin lipesi vähän pahemmin. Kun se sai keräiltyä itsensä kasaan, roikotti se toista takatassua. Mietin jo, että rinkka olisi pakko jättää, kun en molempia jaksaisi kantaa. Pääsimme kuitenkin rinteen ylös, Taavi nilkuttaen. Ylhäällä tutkin jalan ja en siitä mitään haavaa löytänyt eikä Taavi reagoinut paineluun tai taivutteluun. Ehkä jalka sai vain kolhun, sillä parin sadan metrin päästä Taavi käveli jo ihan normaalisti. Huh, selvittiin säikähdyksellä! Yksin vaeltaessa nämä on aina hankalia tilanteita. Itse olen varautunut ea-välineiden lisäksi treenitaskulla jossa saan koiraa kantaessani kulkemaan välttämättömät tavarat mukanani ja yritän suunnitella reitit niin, että lähimmälle tielle ei olisi ihan kamala matka. Maasto tosin voi olla paikoin kovin hankala koiraa kantaessa. Onneksi nyt ei tarvinut kantohommiin ryhtyä, eikä toivottavasti jatkossakaan. 

Koska polunhaaraa ei löytynyt, niin oli käveltävä takaisin alkuun asti. Pienen matkaa ehdin kävellä kohti uutta suunnitelmaa, kun kohdalle osui lampi. Vedet oli meiltä vähissä, joten oli pakko pysähtyä keittämään pullot täyteen. Kesken keittohommien alkoi sade ja päätin pystyttää teltan, koska aikaa meillä oli enkä halunnut aivan kastua. Siinä sitten pidettiinkin sadetta iltaan asti. 

Sadetauko

Sade oli lakannut ja teltta kuivinut vasta kahdeksan jälkeen illalla. Mutta koska oli yötön yö ja päivä meni pakkolevossa, niin lähdettiin jatkamaan matkaa. Kävelimme seitsemän kilometriä nousten pienen tunturin huipulle, jonne pystytimme leirin yötä varten. En ole aiemmin kokenut yötöntä yötä ja olihan se hienoa, kun puolelta yöltä aurinko paistaa täydeltä terältä. Ilman kelloa ei tietäisi mikä aika vuorokaudesta on!

Yöpalaa

Kukkulan kuningas

Aamulla nousimme aikaisin ja nautimme rauhassa leppoisasta ja lämpimästä aamusta upeissa maisemissa. Jäljellä oli enää lyhyt matka alas tunturin huipulta tienvarteen, josta Muru tuli meidät hakemaan.

Matkaa kertyi kaikkiaan aika tarkalleen viisikymmentä kilometriä. Maasto oli paikoin haastava, mutta suurimmaksi osaksi oikein mukava kulkea. Kelit pääsääntöisesti suosi ja ihmisiäkin nähtiin vain yksi etäältä koko reissun aikana. Lähes täydellistä siis! 

Perjantaina lököiltiin ja käytiin vain vähän kävelemässä leirialueen viereisillä tunturin rinteillä. Hieroin myös Taavin ja pientä jumia taitaa selässä olla.

Lauantaina ajeltiin Pykeijaan ja käytiin syömässä kuningasrapua, ihan pakollinen juttu aina Pykeijassa käydessä. Leiriydyttiin lähelle meren rantaa samaan puskaan kuin missä edellisellä Pykeijan ressulla oltiin. Rauhallinen ilta.

Sunnuntaina aamusta käytiin Taavin kanssa valloittamassa Gáranasčohkkan 497 metrinen huippu, matkaa kertyi edestakaisin kuutisentoista kilometriä. Maasto oli tosi miellyttävä, mutta maisemat ei pärjänneet alkuviikon patikoinnin maisemille. 

Gáranasčohkkan huipulla

Päivällä käytiin Kirkenesissä ja jäätiin sen laitamille yöksi. Maanantaina aloitettiin kotimatka Neidenin kautta. Yötä oltiin Inarissa ja tiistaille suunniteltu patikka jäi toteuttamatta kovan sateen vuoksi. Tiistaina yö Iissä ja keskiviikkona loppu matka kotiin. Huh, melko puuduttavaa ajamista, mutta kaiken vaivan arvoista!

Puolen yön aurinko Kirkenesin kupeessa.

Neiden

Jäniskoski

Jäniskosken riippusilta. Kivasti oli laittu pari lankkua koiria(?) varten.

Karhunpesäkivi